Eren viimeinen ykkösluokan LUVA, Iisalmi
Bolttia katsomassa kasvattajan luona
Bolt kotona
Bolt mahtavassa hörökorvavaiheessa (uuden pihasaunan terassilla)
Ere lokakuussa Norjassa kasvattajan mukana (1. ulkomaan cacib)
Ere Virossa marraskuussa (2. ulkomaan cacib)
Kaverukset lenkillä tammikuu 2018 (edelleen Boltilla hörökorvailua)
]]>
Saimme viimeisen LUVAn ykkösluokasta Iisalmen kisoista 28.5.2017. Serti saatiin toisesta startista, joten kakkosluokkaakin päästiin kokeilemaan yhden startin verran. Ihan hauskaa, mutta liian haastavaa meille. Jotain sitten vissiin tapahtui tämän startin jälkeen, koska ajattelin jättäytyä vain vähäksi aikaa treenitauolle, mutta siellä me kai ollaan edelleen. Treenaaminen on jäänyt tosi vähälle ja niin ollen kisoihin ei ole ollut mitään järkeä lähteä. Viime kesä meni pihasaunaa rakennellessa ja muutenkaan ei treenimotivaatiota tahtonut löytyä millään. Tarvitreenipaikkakin saatiin, mutta edelleenkään treenaamisen polte ei ole syttynyt uudelleen. Jotain pikkujuttuja tehdään välillä kotipihassa, koska meidän uusi tulokas tekee pikkutreeniä kotona.
Ja siitäpä päästäänkin seuraavaan isompaan juttuun, nimittäin viime kesän lopulla Ere sai pikkuveljen, Boltin. Olin jo pidempään etsinyt shetlanninlammaskoiraa ja käynyt muutaman pentueen katsomassakin, kun lopulta löysin Boltin pentueen Kangasalalta ja loppu onkin historiaa. Boltista ja Erestä tuli heti kaverukset, joka oli tietenkin iso helpotus. Nyt Bolt on 7kk ja ainakaan toistaiseksi mitään isompia kahnauksia ei ole tullut. Vaikuttaisi siltä, että Ere pitää shelttipojan nuhteessa, jolloin sen suurempia valtataisteluja ei liene edessä. Bolt tuli meille perhekoiraksi ja minulle harrastuskaveriksi, joten aika näyttää, miten aksahommat lähtee menemään. Nyt olemme tehneet vasta ihan pikkujuttuja pääasiassa kotosalla, kontaktia, kiertämistä, irtoamista, oikealle puolelle tulemista, leikkimistä, paikallaoloa ja sen sellaista. Boltin kanssa on kiva touhuta, kun se innostuu kaikesta ja onhan hän tietenkin ihan supersöpö ja kiltti (paitsi että hän on pistänyt kodinhoitohuoneen seinät uuteen kuosiin, mistä taas mieheni ei ole kauhean innostunut).
Ja sitten vielä ne näyttelyuutiset. Koskapa näyttelysäännöt muuttuivat niin, että Erellekin oli mahdollisuus saada CIB-titteli, niin pitihän niitä ulkomaan CACIBeja lähteä hakemaan. Ensimmäisen Ere sai Norjasta, jossa hän kävi kasvattajan mukana (en enää muista tarkkaa ajankohtaa). Tuolloin Ere oli PU2, mutta ykkönen oli valio ja niin ollen CACIB siirtyi Erelle. Toisen tarvittavan CACIBin Ere sai virosta, jossa kävimme kaksipäiväisen näyttelyn muistaakseni marraskuussa 2017. Eka päivänä Ere oli VSP, toisena ROP. Tarkistin juuri, ettei uusi titteli ainakaan vielä näy koiranetissä, mutta kaippa se sinne ajan kanssa putkahtaa. Joka tapauksessa nyt kun kaikki itselle olennainen näyttelykehistä on saatu, ei sinne enää mitään erityistä poltetta ole. Ehkä joskus tulee sellainen into, että pitää huviksi lähteä ja tietenkin sitten lähdetään, kun koira selvästi viihtyy myös näyttelytilanteessa (kuten oikeastaan kaikkialla muuallakin).
]]>
Eren kanssa treenimahdollisuudet on parantuneet siis erittäin merkittävästi. Toivottavasti suurin osa talkoiluista saadaan hoidettua tämän vuoden puolella, että pääsemme nauttimaan hallin käyttömahdollisuuksista täysillä ensi vuoden alussa. Okk:n kisoihin 3.12. lähdemme joka tapauksessa viimeisen LUVA:n metsästykseen. Ympyrä sulkeutuu, kun lähdemme kisaamaan ensimmäiseen viralliseen kisapaikkaamme uudelleen. Toivottavasti tällä kertaa tulokset ja starttien jälkeinen fiilis on vähän paremmat kuin viimeksi :D.
]]>Eka radalla alku lähti hyvin. Selvisimme ensin putken jälkeisestä keinusta ja sitten kepeistä, mutta keppien jälkeen Ere jäi ilmeisesti katsomaan ratahenkilöä ja juoksi yhden hypyn ohi putkeen. Siinäpä se sitten meni. Harmittamaan jäi se, etten ollut siihen kohtaan miettinyt seuraavaa käskyä. Jos olisin huutanut keppien jälkeen ”putkeen”, Ere tuskin olisi ehtinyt ratahenkilöä edes nähdä. Loppurata eteni vauhdikkaasti ja hallitusti, kuten alkuratakin. Harmi.
Toisella radalla keskittymisen herpaantuminen (ko?) tapahtui juuri ennen keppejä. Käskyistä huolimatta Ere ei hakenut keppien aloitusta vaan juoksi sivulta ohi ja sitten silmiin osui kutsuva putkenpää, ja lopun varmaan arvaatkin. Taas sählingin jälkeen rata mentiin mallikkaasti loppuun. Ja taas harmitti, vähän enemmän vielä, koska kuvittelin Eren löytävän keppien sisäänmenon helposti. Linja oli melkein suora ja treeneissä moinen paikka ei tuottaisi ongelmia. Lienenkö ollut vähän turhan kaukana keppien aloituspaikasta? Ehkä käsi oli liian kiinni vartalossa. Ehkä koiralle tuli putken jälkeen kiire minun perään ja Eren päällimmäinen ajatus oli ottaa minut kiinni seuraavan esteen etsimisen sijasta. Käsky ainakin tuli ajoissa, muusta en tiedä. Hyllyllä pihalle.
Hyppäriä pelkäsin siinä mielessä eniten, että loppusuorat eivät tunnetusti ole meidän vahvinta aluetta. Onneksi rata oli kuitenkin sellainen, että pitkä suora oli alussa. Sain siis hyvin otettua etumatkaa, koska juuri tuona päivänä starteissa pysyminen ei tuottanut mitään ongelmia (!). Radalla oli yksi vaikea paikka, joka oli n. 90 asteen kulma kepeille. Paikka meni osittain tuurilla, osittain vahingossa ennakoivasti ohjaten ja lopussa ei tyhmiä virheitä tullut. Siispä HURRAA ja olemme yhtä nollaa vaille kakkosluokassa!
Valmistautuminen kisoihin tehtiin tällä kertaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Tätä metodia täytyy kokeilla myös tulevien kisojen kohdalla. Erellä oli nimittäin ensimmäistä kertaa meidän kisahistorian aikana korvat mukana joka radalla. Oli ilo tehdä töitä yhdessä. Pienesti jäi harmittamaan, että kakkosluokkaan pääsy oli vain karvan varassa. Vaan eipä siinä, kohti uusia koitoksia kunhan jotkut, vähintään kahden agiradan kisat, on järkevän matkan päässä.
]]>Outo äänimaailma tulee todennäköisesti tuottamaan meille ongelmia myös Kokkolassa, mutta eipä auta muu kuin hakea siinä suhteessa kokemusta lisää. Kontaktit, no ne menee miten menee. Kakskakkosia ei tarvinne enempäänsä odotella tällä treenausmäärällä : ). Kunhan ei lentokeinuja otettaisi, niin olen tyytyväinen. Kepitkään tuskin toimii ainakaan ensimmäisellä radalla, mutta hei, elämä on.
Odotan vauhdikkaita ja iloisia ratoja : ). Toivottavasti jännitys ei tee omista jaloista rautakankia, kuten niin harmillisen usein käy. Koiraan on tullut viimeaikaisten treenien myötä lisää vauhtia, että nyt liikettä muija!
]]>ARSCID (peittyvästi periytyvä immuunivaje)
Primaari linssiluksaatio (PLL)
Spinoserebellaarinen ataksia ja sen yhteydessä myokymia ja kohtaukset (SCA)
Kaikkien suhteen tulos on siis NORMAALI.
Ehkä seuraavaksi sitten aksauutisia, jos hyvin käy : ). Kokkolan kisat mietinnässä...
]]>Ja olen minä alustavasti suunnitellut Erelle joitakin ensi vuoden näyttelyitäkin, kun ei ole tullut paljon niissä käytyä viime aikoina. Muutaman ulkomaan näyttelynkin voisi ohjelmaan ottaa, koskapa kahdella cacibilla Erestä tulisi kansainvälinen muotovalio. Ehkä kerran elämässä tämän tason näyttelykoira kohdalle sattuu, niin pitäisihän sen tilaisuus käyttää hyväksi :). Ja näin viime aikojen agimasiksen syövereissä näyttelyt alkaa taas kiinnostaa. Niissä kun ei voi itse kovin pahasti itse mähiä koiran suoritusta :D
]]>Tässä vaiheessa vuotta harmittaa, etten kisannut enemmän keväällä ja kesällä. Peräkylän freestyler Ere todennäköisesti hyötyi kisasumasta (möllikisoja ja sitten virallisia). Nyt loppukesällä treenilulaiskuus ja harvoin otetut startit saattoivat hyvinkin johtaa pysähtelyyn viimeisessä kisoissa. Erellä oli taas niin paljon ihmeteltävää kisatilanteessa ja -paikassa itsessään, että sen oli vaikea keskittyä olennaiseen.
Olen ajatellut, että tälle vuotta voisi ottaa vielä muutamat startit hallikisoissa kokemuksen kartuttamiseksi, fiiliksestä riippuen ja sitten taidamme jättäytyä pienelle talvitauolle. Talven treenauspaikka on vielä auki. Todennäköisesti joudumme taas treenaamaan kylmään maneesiin (jos meidät sinne otetaan). Minusta kovilla pakkasilla treenaaminen on jokseenkin järjetöntä, tai lähinnä siinä tökkii korkea hinta, jota maneesista joudumme maksamaan ja siihen kun lisätään se, että kovilla pakkasilla ei voi tehdä paljon mitään, niin yhtälö tuntuu huonolta. Niinpä olen ajatellut, että mikäli maneesi on ainut vaihtoehto, niin jätän suosiolla tammi-helmikuun treenit välistä ja treenaan pahimman pakkasajan kotona niitä asioita, mitä pystyn. Olen myös naapurikunnan seuran jäsen, joten voin käydä siellä treenaamassa leudommilla säillä myös alkuvuonna. Maaliskuussa jatkan oman paikkakunnan maneesitreeneissä ja jossain vaiheessa keväällä voi sitten jatkaa luvien metsästystä, kunhan saa parit möllikisat alle. Onneksi keväällä ja alkukesästä möllikisoja on aika hyvin tarjolla myös näillä korkeuksilla.
Nyt tärkeintä on saada iloisia treenejä, hyvää fiilistä ja jonkinlaista rohkeutta uskaltaa yrittää ja epäonnistua. Vähän liian kiireellä ja tuloksia ajatellen tässä on tullut tahkottua ja kaippa siksi ilo ei ole ollut päällimmäisenä mielessä. Niin pitää olla, koska minulle agility on harrastus, joka pitää liikkeessä ja antaa muuta ajateltavaa perusarjen keskelle. Siispä jatkamme niin, että ilo pysyy tekemisen keskiössä. Siitä syntyy ihan varmasti paras lopputulos, oli se tavoiteltu tulos sitten mikä tahansa.
]]>Osasuorituspisteet:
Hyvä Ere : ) !
]]>Nyt sitten tässä kelailen, että otanko muutamat kisat elokuulle peräkkäisinä viikonloppuina vai jätänkö suosiolla nyt vähän taukoa, treenailen ja otan seuraavat kisat vasta syyskuussa, tai joskus myöhemmin. En tiedä. Mahalaskun jälkeen pitää vähän miettiä, ennen kuin pääsee taas jatkamaan…
Nyt meillä on hoidossa Eren siskon tyttö Heili, joka on kasvattajalla ja etsii vielä omaa (sijoitus?)kotia. Nautimme pennuntuoksusta koko perhe nyt kun voidaan. Vielä ei ole oman pennun aika. Ere on onneksi osoittanut erittäin joviaalia suhtautumista pentua kohtaan eli siinä mielessä ei tarvitse huolta kantaa pennun ottamisen suhteen. Ajankohta kuitenkin on vasta hamassa tulevaisuudessa, jos sittenkään. Toivottavasti Heili löytää aktiivisen sijoituskodin, jossa ymmärretään parsonin päälle. Ihan lösö tämä neiti ei nimittäin ole. Sopivasti muttei liikaa potkua (omasta näkökulmasta katsottuna).
]]>