Eikka kepittää Iisalmessa, toukokuu 2017

 

Eren viimeinen ykkösluokan LUVA, Iisalmi

 

Bolttia katsomassa kasvattajan luona

 

Bolt kotona

 

Bolt mahtavassa hörökorvavaiheessa (uuden pihasaunan terassilla)

 

Ere lokakuussa Norjassa kasvattajan mukana (1. ulkomaan cacib)

 

Ere Virossa marraskuussa (2. ulkomaan cacib)

 

Kaverukset lenkillä tammikuu 2018 (edelleen Boltilla hörökorvailua)

 

Siitä onkin melko pitkä aika, kun olen viimeksi kirjoittanut tänne blogiin. Syitä on monia, mm. krooninen ajanpuute ja tietokoneettomuus. Mutta nyt sitten kerrotaan kerralla tärkeimmät koirakuulumiset viimeiseltä puoleltatoistavuodelta.

 

Saimme viimeisen LUVAn ykkösluokasta Iisalmen kisoista 28.5.2017. Serti saatiin toisesta startista, joten kakkosluokkaakin päästiin kokeilemaan yhden startin verran. Ihan hauskaa, mutta liian haastavaa meille. Jotain sitten vissiin tapahtui tämän startin jälkeen, koska ajattelin jättäytyä vain vähäksi aikaa treenitauolle, mutta siellä me kai ollaan edelleen. Treenaaminen on jäänyt tosi vähälle ja niin ollen kisoihin ei ole ollut mitään järkeä lähteä. Viime kesä meni pihasaunaa rakennellessa ja muutenkaan ei treenimotivaatiota tahtonut löytyä millään. Tarvitreenipaikkakin saatiin, mutta edelleenkään treenaamisen polte ei ole syttynyt uudelleen. Jotain pikkujuttuja tehdään välillä kotipihassa, koska meidän uusi tulokas tekee pikkutreeniä kotona.

 

Ja siitäpä päästäänkin seuraavaan isompaan juttuun, nimittäin viime kesän lopulla Ere sai pikkuveljen, Boltin. Olin jo pidempään etsinyt shetlanninlammaskoiraa ja käynyt muutaman pentueen katsomassakin, kun lopulta löysin Boltin pentueen Kangasalalta ja loppu onkin historiaa. Boltista ja Erestä tuli heti kaverukset, joka oli tietenkin iso helpotus. Nyt Bolt on 7kk ja ainakaan toistaiseksi mitään isompia kahnauksia ei ole tullut. Vaikuttaisi siltä, että Ere pitää shelttipojan nuhteessa, jolloin sen suurempia valtataisteluja ei liene edessä. Bolt tuli meille perhekoiraksi ja minulle harrastuskaveriksi, joten aika näyttää, miten aksahommat lähtee menemään. Nyt olemme tehneet vasta ihan pikkujuttuja pääasiassa kotosalla, kontaktia, kiertämistä, irtoamista, oikealle puolelle tulemista, leikkimistä, paikallaoloa ja sen sellaista. Boltin kanssa on kiva touhuta, kun se innostuu kaikesta ja onhan hän tietenkin ihan supersöpö ja kiltti (paitsi että hän on pistänyt kodinhoitohuoneen seinät uuteen kuosiin, mistä taas mieheni ei ole kauhean innostunut).

 

Ja sitten vielä ne näyttelyuutiset. Koskapa näyttelysäännöt muuttuivat niin, että Erellekin oli mahdollisuus saada CIB-titteli, niin pitihän niitä ulkomaan CACIBeja lähteä hakemaan. Ensimmäisen Ere sai Norjasta, jossa hän kävi kasvattajan mukana (en enää muista tarkkaa ajankohtaa). Tuolloin Ere oli PU2, mutta ykkönen oli valio ja niin ollen CACIB siirtyi Erelle. Toisen tarvittavan CACIBin Ere sai virosta, jossa kävimme kaksipäiväisen näyttelyn muistaakseni marraskuussa 2017. Eka päivänä Ere oli VSP, toisena ROP. Tarkistin juuri, ettei uusi titteli ainakaan vielä näy koiranetissä, mutta kaippa se sinne ajan kanssa putkahtaa. Joka tapauksessa nyt kun kaikki itselle olennainen näyttelykehistä on saatu, ei sinne enää mitään erityistä poltetta ole. Ehkä joskus tulee sellainen into, että pitää huviksi lähteä ja tietenkin sitten lähdetään, kun koira selvästi viihtyy myös näyttelytilanteessa (kuten oikeastaan kaikkialla muuallakin).

 

Kävipä onnen kantamoinen. Ja eipä voi väheksyä myöskään sitkeää työtä kohti tätä päämäärää. Saimme nimittäin lopultakin Haapaveden kennelseuralle oman treenihallin talveksi! Saimme vuokrattua tallitoimintansa ainakin toistaiseksi lopettaneen tallin pienen ratsastusmaneesin, joka on koirakäyttöön erittäin hyvä. Seura hommasi halliin kivituhkapohjan ja maksamme käytöstä luonnollisesti myös vuokraa, jonka vuoksi allekirjoittaneen vapaa-aika on mennyt viime aikoina aika lailla talkoillessa. Hallin käyttökuntoon saaminen vaati työtä ja nyt kustannusten kattaminen vaatii myös omat ponnistuksensa. Järjestämme mätsärit, paljon erilaisia kursseja, todennäköisesti myös koulutustoimintaa ja ehkäpä myös epäviralliset agilitykisat. Olen myös menossa yhtiin tai mahdollisesti useampiinkin joulumyyjäisiin myymään leivonnaisia ja käsitöitä seuran hyväksi. Lisäksi hoidan hallitoiminnan rahaliikennettä eli lähetän laskut, tilitän tulot ja seuraan laskunmaksujen toteutumista. Tekemistä siis riittää! Hallivuokrat saadaan katettua jo pelkillä käyttötuloilla, mutta pohjan kustannusten kokoon saanti on vähän eri juttu. Täytyy yrittää hoitaa homma kotiin niin, että mikäli halli on tyhjänä myös ensi talvena, seura suostuu sen meille vuokraamaan.

Eren kanssa treenimahdollisuudet on parantuneet siis erittäin merkittävästi. Toivottavasti suurin osa talkoiluista saadaan hoidettua tämän vuoden puolella, että pääsemme nauttimaan hallin käyttömahdollisuuksista täysillä ensi vuoden alussa. Okk:n kisoihin 3.12. lähdemme joka tapauksessa viimeisen LUVA:n metsästykseen. Ympyrä sulkeutuu, kun lähdemme kisaamaan ensimmäiseen viralliseen kisapaikkaamme uudelleen. Toivottavasti tällä kertaa tulokset ja starttien jälkeinen fiilis on vähän paremmat kuin viimeksi :D.

Kokkolassa teimme kolme varsin kelvollista rataa, joista kaksi meni kuitenkin hyllyksi. Päivän pelasti hyppäri, josta saimme 0 tuloksen 1. sijoituksella.

Eka radalla alku lähti hyvin. Selvisimme ensin putken jälkeisestä keinusta ja sitten kepeistä, mutta keppien jälkeen Ere jäi ilmeisesti katsomaan ratahenkilöä ja juoksi yhden hypyn ohi putkeen. Siinäpä se sitten meni. Harmittamaan jäi se, etten ollut siihen kohtaan miettinyt seuraavaa käskyä. Jos olisin huutanut keppien jälkeen ”putkeen”, Ere tuskin olisi ehtinyt ratahenkilöä edes nähdä. Loppurata eteni vauhdikkaasti ja hallitusti, kuten alkuratakin. Harmi.

Toisella radalla keskittymisen herpaantuminen (ko?) tapahtui juuri ennen keppejä. Käskyistä huolimatta Ere ei hakenut keppien aloitusta vaan juoksi sivulta ohi ja sitten silmiin osui kutsuva putkenpää, ja lopun varmaan arvaatkin. Taas sählingin jälkeen rata mentiin mallikkaasti loppuun. Ja taas harmitti, vähän enemmän vielä, koska kuvittelin Eren löytävän keppien sisäänmenon helposti. Linja oli melkein suora ja treeneissä moinen paikka ei tuottaisi ongelmia. Lienenkö ollut vähän turhan kaukana keppien aloituspaikasta? Ehkä käsi oli liian kiinni vartalossa. Ehkä koiralle tuli putken jälkeen kiire minun perään ja Eren päällimmäinen ajatus oli ottaa minut kiinni seuraavan esteen etsimisen sijasta. Käsky ainakin tuli ajoissa, muusta en tiedä. Hyllyllä pihalle.

Hyppäriä pelkäsin siinä mielessä eniten, että loppusuorat eivät tunnetusti ole meidän vahvinta aluetta. Onneksi rata oli kuitenkin sellainen, että pitkä suora oli alussa. Sain siis hyvin otettua etumatkaa, koska juuri tuona päivänä starteissa pysyminen ei tuottanut mitään ongelmia (!). Radalla oli yksi vaikea paikka, joka oli n. 90 asteen kulma kepeille. Paikka meni osittain tuurilla, osittain vahingossa ennakoivasti ohjaten ja lopussa ei tyhmiä virheitä tullut. Siispä HURRAA ja olemme yhtä nollaa vaille kakkosluokassa!

Valmistautuminen kisoihin tehtiin tällä kertaa eri tavalla kuin aikaisemmin. Tätä metodia täytyy kokeilla myös tulevien kisojen kohdalla. Erellä oli nimittäin ensimmäistä kertaa meidän kisahistorian aikana korvat mukana joka radalla. Oli ilo tehdä töitä yhdessä. Pienesti jäi harmittamaan, että kakkosluokkaan pääsy oli vain karvan varassa. Vaan eipä siinä, kohti uusia koitoksia kunhan jotkut, vähintään kahden agiradan kisat, on järkevän matkan päässä.

Ilmoitin Eren Kokkolan agilitykisoihin kolmeen starttiin (2 x agi + hyppy). Ennakkoajatukset kisojen suhteen ovat aika, no rauhalliset. Odotukset ei ole turhan korkealla, mutta mieli on hyvä ja se on pääasia. Nämä kisat tulee olemaan meidän toiset viralliset hallikisat. Ensimmäisistä ei jäänyt todellakaan jälkipolville kerrottavaa. Nyt pääsemme toivottavasti edes agilityn näköiseen toimintaan. Viime hallikisat meni Erellä pääasiassa ihmettelyyn. Kolmas rata taidettiin päästä jotenkuten alusta loppuun, mutta koira juoksi reikäpäänä eikä reagoinut hirveästi meikeläisen ohjausyrityksiin : ). Putkia, putkia ja putkia kertyi sille radalle varmaan puolet tarkoitettua enemmän : ).

Outo äänimaailma tulee todennäköisesti tuottamaan meille ongelmia myös Kokkolassa, mutta eipä auta muu kuin hakea siinä suhteessa kokemusta lisää. Kontaktit, no ne menee miten menee. Kakskakkosia ei tarvinne enempäänsä odotella tällä treenausmäärällä : ). Kunhan ei lentokeinuja otettaisi, niin olen tyytyväinen. Kepitkään tuskin toimii ainakaan ensimmäisellä radalla, mutta hei, elämä on.

Odotan vauhdikkaita ja iloisia ratoja : ). Toivottavasti jännitys ei tee omista jaloista rautakankia, kuten niin harmillisen usein käy. Koiraan on tullut viimeaikaisten treenien myötä lisää vauhtia, että nyt liikettä muija!