... johti siihen, että ilmoittauduin hetki sitten elämäni ensimmäisiin virallisiin agilitystartteihin erittäin tietoisena siitä, että emme ole tähän oikeasti vielä valmiita. Miksi sitten tein sen? Niin miksi? Miksi hitossa minä tein sen, nythän minun on oikeesti pakko startata siellä? ÄÄÄÄÄÄÄÄ!!! Eli kuten tekstistä voi päätellä, niin kyllähän tämä luvattoman paljon ahdistaa. Mitähän tästä tulee...

Vastaus siihen, miksi tein sen, on oikeastaan aika yksinkertainen: en vaan jaksanut enää odottaa. Turhaa hätäilyäkö? Ehkä. Mutta näin melkein kymmenen vuoden "agilitytreeniuran" ja nollan virallisen startin jälkeen... tuli vaan mitta täyteen odottelua. Voitte ehkä kuvitella, miten monesti olen ajatellut tätä tilannetta: kilpailuihin ilmoittautumista ja ensimmäistä starttia (josta muuten ihan äsken jostain syystä katosi se vaaleanpunainen ja onnellinen mielikuva). En jaksanut enää odottaa ja piste. Nyt on aika kokeilla, minkä takia olen tahkonnut aksaa vuosikausia monella eri koiralla, miksi vuosia sitten kolattiin talvella aksakenttää käsivoimin että päästiin treenaamaan, miksi on vedetty aksaa vesisateessa ja kahdenkymmenen asteen pakkasessa... Tämän vuoksi. Ja nyt mennään.

Ja mitä kisoista sitten on lupa odottaa. Kokemusta. Sen lisäksi toivon, että osaisin nauttia edes vähän. Toivottavasti kaiken tämän odotuksen jälkeen en pilaa ensimmäisiä kisoja hirveällä paniikilla, johon minulla on taipumusta. Nyt olen päässyt sinne, minne olen kymmenen vuotta halunnut. Nyt on lupa nauttia.

Onneksi tässä on vielä muutamat treenit ja yhdet möllikisat ennen virallisia.